24.03.2016 | Jari Kainulainen

Barabbas

Ruotsalainen kirjailija Pär Lagerqvist julkaisi vuonna 1950 kirjan Barabbas, aiheesta on tehty myöhemmin elokuvakin. Kirjassa hän pohtii, mitä olisi voinut tapahtua Barabbakselle sen jälkeen, kun hän yllättäen pääsi vapaaksi, vaikka kuolemantuomion piti olla jo varma. Miten Barabbas käytti lahjaksi saadun elämänsä?

 

Jos Lagerqvistin Barabbaksen tavoin katkeroidutaan, petytään pahanpäiväisesti tämän yhteiskunnan ja kanssaihmisten motiiveihin, voi jälki olla rumaa. Luodaan viholliskuvia, syntyy oikeassa olemisen pakko, joka ei sulata ajatusta, että en saakaan toista ihmistä ajattelemaan samalla tavalla kuin minä. Lagerqvistin Barabbaksen äärimmäisyyksiin päätyvät kohtalontoverit ovat taas nousseet uutisotsikoihin.

Brysselin terroristi-iskut aiheuttavat meissä vihaa ja suuttumista, ja myös pelkoa. Tämä on oikeutettua. Tätä paasataan parasta aikaa sosiaalisessa mediassa tunnekuohun vallassa: mitäs minä sanoin!

Nyt kannattaisi kuitenkin rauhoitella tunteita, antaa tilaa sovinnollisille ajatuksille. Miettiä rauhassa, miksi Isis on saanut jalansijaa, miksi se kiehtoo joitakin nuoria muslimeita. Miksi he ovat menettäneet elämänuskonsa? Useimmille muslimeille uskonto on myönteinen, elämässä eteenpäin vievä voima samaan tapaan kuin kristityillekin. Ja silti kristittyinä saamme ajatella, että omassa uskossamme on vielä sitä jotain, joka islamia paremmin tuo esille Jumalan ylitsepursuavan rakkauden erehtynyttä ihmistä kohtaan. Niinpä maahamme saapuneet islaminuskoiset pakolaiset saattavat kysellä, miksi kristityt rakastavat toisiaan ja myös muukalaisia, samaan aikaan kun heidän uskontonsa nimeen vannovat tappavat myös toisia muslimeita ja vääräuskoisia, ja ovat ajaneet heidät maanpakoon.

Toivotonta tapausta ei ole. Maailmaamme ja yhteiskuntaamme ei ole menetetty ääriliikkeille. Viha ei saa viimeistä sanaa. Viimeisen sanan saa rakkaus, joka on valmis menemään ristinpuulle, vihaisen nuoren puolesta, pakolaisen puolesta, sinun puolestasi ja minun.

Miksi suostuit kärsimykseen ja kuolemaan, sinä rakas Jeesukseni? Miksi, miksi?

Rakkaudesta, lapseni, rakkaudesta.

Hiljaisen viikon keskiviikko Selkiellä 23.3.2016, Luuk. 23:13-31

Pilatuksen päivä oli pilalla. Sen verran oikeudenmukaisuutta tuolla vallan huumassaan elävällä hallitsijalla kuitenkin oli, että hän tajusi, että tämä mies oli syytön. Tai ei nyt ihan syytönkään, mutta hänen tekonsa eivät missään nimessä ansainneet kuolemantuomiota, ilmoitti hänen oikeustajunsa. Ja sanottakoon nyt julmista muinaisista roomalaisista ihan mitä hyvänsä, niin roomalainen oikeus kuiteskin on oman oikeuskäytäntömme pohjana: on arvokasta se, että syytetyllä on oikeus puolustautua, puolustuksen puheenvuoro - tai tässä tapauksessa puhumattomuus - voi joskus jopa kääntää tuomarinkin pään.

Mutta silti hänen oli langetettava kuolemantuomio. Parhaansa hän teki, kun yritti estää sen, mutta kansa halusi mieluummin vapauttaa Barabbaksen.

Ruotsalainen kirjailija Pär Lagerqvist julkaisi vuonna 1950 kirjan Barabbas, aiheesta on tehty myöhemmin elokuvakin. Kirjassa hän pohtii, mitä olisi voinut tapahtua Barabbakselle sen jälkeen, kun hän yllättäen pääsi vapaaksi, vaikka kuolemantuomion piti olla jo varma. Miten Barabbas käytti lahjaksi saadun elämänsä?

Kirjassa päädytään outoihin juonenkäänteisiin. Lagerqvistin Barabbas seuraa ristiinnaulitsemista Golgatalla, hakeutuu haudalle odottamaan kuolleista heräämistä, mutta näkee siellä vain tyhjän haudan, palaa ryövärikoplaansa, mutta katoaa sieltä. Hän putkahtaa näkyville vuosien kuluttua Kyproksella kaivosorjana ja päätyy lopulta isäntänsä mukana Roomaan, on siellä kaupungin palon aikaan ja kuolee ristiinnaulittuna.

Kun katsoo Lagerqvistin Barabbaan vaiheita, niin hän vaikuttaa Jeesuksen varjokuvalta. Hän nousee jopa kuolleista, sillä kaivos, johon hän on joutunut orjaksi, on helvetillinen ja siitä puhutaan kirjassakin tuonelana. Barabbas on täynnä vihaa, ”siinä oli mies, joka oli siinnyt ja syntynyt vihassa”, vastakohtana alkukristittyjen rakkaudelle. Toisaalta Barabbas on ihminen, jonka Jeesuksen ristiinnaulitseminen on kirjaimellisesti pelastanut:

Niin, hän tosiaan oli se ihminen jonka edestä Ihmisen Poika oli kuollut! Juuri hänelle eikä kenellekään muulle oli sanottu: Päästä tämä vapaaksi ja ristiinnaulitse minut!”
Lagerqvistin Barabbas pakottaa ajattelemaan, voiko ihmisen elämä tosiaankin olla niin toivotonta, ettei yllättävä kuolemaantuomiosta pelastuminenkaan saa elämää enää raiteilleen? Onko joittenkin ihmisten elämä ennalta määrätty päättymään huonosti?
Onneksi Lagerqvistin Barabbas on mielikuvitushenkilö, meillä ei ole todellisuudessa aavistustakaan siitä, mitä historian Barabbakselle oikeasti tapahtui kuolemantuomiosta vapautumisen jälkeen. Tekisi mieli kuitenkin ajatella, että kenties hän kääntyi kristityksi, kenties hän löysi elämälleen uuden sisällön, niin kuin tosi moni Kristuksen seuraaja on löytänyt. Barabbakselle saattoi ihan yhtä hyvin käydä myös hyvin, samalla tavalla kuin moni uskoon tullut on löytänyt Jeesuksesta uuden alun elämälleen, selviytynyt päihdeongelmistaan, vihan ja katkeruuden ajatuksistaan.
Uskonto on kansan oopiumia, sanoi Karl Marx aikoinaan. Mutta miten minusta tuntuu, että hän erehtyi aineesta. Marx ajatteli, että uskonto antaa oikeuden turruttaa ajatukset niin että maailman epäoikeudenmukaisuus ei enää meitä kiinnosta, koska taivaassa kerran kaikki vääryydet kuitenkin korjataan. Ainakin silloin, kun puhutaan kristillisestä uskosta, uskonnon voisi sanoa olevan ennemminkin kansan kofeiiniä, piristettä. Usko Jumalaan saa meidät parhaimmillaan innostumaan Jumalan ja lähimmäisen palvelemisesta, ja korjaamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta parhaan kykymme mukaan, ja Jumala antaa siihen voiman ja tulevaisuudentoivon.

Uskonnossa voi kuitenkin joskus olla piirteitä, jotka saattavat tehdä siitä vaikkapa kansan heroiinia. Jos Lagerqvistin Barabbaksen tavoin katkeroidutaan, petytään pahanpäiväisesti tämän yhteiskunnan ja kanssaihmisten motiiveihin, voi jälki olla rumaa. Luodaan viholliskuvia, syntyy oikeassa olemisen pakko, joka ei sulata ajatusta, että en saakaan toista ihmistä ajattelemaan samalla tavalla kuin minä. Lagerqvistin Barabbaksen äärimmäisyyksiin päätyvät kohtalontoverit ovat taas nousseet uutisotsikoihin.

Brysselin terroristi-iskut aiheuttavat meissä vihaa ja suuttumista, ja myös pelkoa. Se on oikeutettua. Tunteiden tasolla on ymmärrettävää, että haluaisimme työntää tästä maasta kaikki pakolaiset tai kaikki islaminuskoiset ulos, perusteena se sinällään järkevän oloinen ajatus, että sillä tavalla saisimme varmasti poistettua maastamme mahdolliset terroristit. Tätä paasataan parasta aikaa sosiaalisessa mediassa tunnekuohun vallassa: mitäs minä sanoin!

Nyt kannattaisi kuitenkin rauhoitella tunteita, antaa tilaa sovinnollisille ajatuksille. Miettiä rauhassa, miksi Isis on saanut jalansijaa, miksi se kiehtoo joitakin nuoria muslimeita. Miksi he ovat menettäneet elämänuskonsa? Ja tajuamme kyllä, että radikalisoituvat nuoret ovat selvästi vähemmistön vähemmistö, useimmille islaminuskoisille uskonto ei todellakaan ole kansan heroiinia, vaan myönteinen, elämässä eteenpäin vievä voima samaan tapaan kuin kristityillekin. Ja silti kristittyinä saamme ajatella, että omassa uskossamme on vielä sitä jotain, joka islamia paremmin tuo esille Jumalan ylitsepursuavan rakkauden erehtynyttä ihmistä kohtaan. Niinpä maahamme saapuneet islaminuskoiset pakolaiset saattavat kysellä, miksi kristityt rakastavat toisiaan ja myös muukalaisia, samaan aikaan kun heidän uskontonsa nimeen vannovat tappavat myös toisia muslimeita ja vääräuskoisia, ja ovat ajaneet heidät maanpakoon.

Maahanmuuttajien sopeuttaminen ei ole tietenkään helppoa, ongelmanuorten kohtaaminen on aina täynnä ongelmia. Mutta suurin ongelma syntyy niistä vihaisista Lagerqvistin Barabbaista, joiden mielestä maahanmuuttajat ovat kaikkien ongelmiemme syy. Hitlerin kansallis-sosialistisessa Saksassa tehtiin syntipukkeja juutalaisista – tehdäänkö nyt tavallisista syyrialaisista ja irakilaisista pakolaisista samanlaisia syntipukkeja? Soldiers of Odin tuo pelottavasti mieleen Hitlerjugendin, kristalliyön, juutalaisten pakkosiirrot, keskitysleirit? Historiasta pitäisi oppia jotakin.

Tämänvuotisessa yhteisvastuukeräyksessä nostetaan esille nuoret, jotka ovat kansamme tulevaisuus. Yksikään nuori ei ole toivoton tapaus, kun häntä tuetaan elämän alkupoluilla. Kun heitä tuetaan pääsemään irti vihasta, johon heitä on helppo houkutella populistisilla, näennäisisänmaallisilla iskulauseilla. Onko nuorisomme menetetty, onko vielä toivoa?

Palautan mieliimme Carl Gustaf Mannerheimin. Jokainen tuntee historian suurmiehen, Tsaarin upseerin, joka uransa alussa teki tutkimus- ja vakoilumatkan Kiinaan, teki jännittävän ja riskialttiin matkan punaisen Suomen halki Vaasaan, ja päätyi valkoisen Suomen kenraaliksi, talvi- ja jatkosodan marsalkaksi ja presidentiksi. Millainen oli hänen nuoruutensa?

Mannerheim syntyi rikkinäiseen perheeseen, isä lähti lätkimään. Carl oireili koulussa, ja keppostensa seurauksena hänet erotettiin 18-vuotiaana kadettikoulusta. Siihen ura olisi tyssänyt, ellei häntä olisi hyväksytty Pietarin sotilasakatemiaan. Siellä hän sai uuden mahdollisuuden.

Toivotonta tapausta ei ole. Maailmaamme ja yhteiskuntaamme ei ole menetetty ääriliikkeille. Viha ei saa viimeistä sanaa. Viimeisen sanan saa rakkaus, joka on valmis menemään ristinpuulle, vihaisen nuoren puolesta, pakolaisen puolesta, sinun puolestasi ja minun.

Miksi suostuit kärsimykseen ja kuolemaan, sinä rakas Jeesukseni? Miksi, miksi?

Rakkaudesta, lapseni, rakkaudesta.

Lisää kommentti


Lähettäjä:  
  Sähköpostiosoite:  
Kuvavarmennus:  

(Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet kenttään.)